Pelastustieto 7/2005

Keskustelua

Onko palokuntakulttuuri lakastumassa ?

Onko palokuntakulttuuri lakastumassa? "Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan aseestani varmistimen", sanoi eräs poliitikko pari vuosikymmentä sitten. Ei mahtanut olla ainakaan oopperan ystävä? Kulttuuri on kuitenkin enemmän kuin ns. korkeakulttuuri - näin se nimittäin määritellään Nykysuomen sanakirjassa: "Kulttuuri on ihmiskunnan, jonkun kansan tai kansanryhmän tms. aikojen kuluessa saavuttama aineellisen ja henkisen kehityksen tila tai aste kaikkine ilmiöineen, teknillinen, taloudellinen ja henkinen viljely."

Oswald Spengler ja "Länsimaiden perikato"
Saksalainen kulttuurifilosofi Oswald Spengler (1880-1936) on osoittanut v. 1917 ilmestyneessä pääteoksessaan "Länsimaiden perikato" kaikkien kulttuurien noudattaneen ja yhä noudattavan kaavaa: kulttuurin nousu, kukoistus ja lakastuminen. Kirjansa teemana Spengler pitää "yli koko maapallon levinneen länsieurooppalaisen kulttuurin perikadon analyysia".
"Kun kulttuurin päämäärä on saavutettu, kulttuuri jähmettyy äkkiä, sen voimat loppuvat ja siitä tulee pelkkä sivilisaatio", Spengler kirjoittaa, ja edelleen: "Kulttuuri-ihminen saa energiansa sisästä, sivilisaatioihminen ulkoapäin."
Kulttuurin ja sivilisaation eron hahmottaminen on Spenglerin järkälemäisen, 1200-sivuisen kirjan parasta antia lukijalleen. Tuon eron mukaan jokainen ihminen on joko kulttuurin tai sivilisaation rakentaja. Lyhyesti: kulttuurissa on kysymys hengen palosta, sivilisaatiossa lopulta vain vallasta, taloudellisesta ja poliittisesta.
Spengler oli näkijä, mutta terävästi on nähnyt länsimaisen kulttuurin rappeutumisen myös eräs arvostettu, yhä virassa oleva juristi, jonka mukaan keskeisinä tuntomerkkeinä ns. länsimaiselle elämänmenolle ovat meidän aikanamme pornografia ja organisaatioiden jatkuva uudelleen järjestely.
Pornografia on rappion merkki siksi, että siinä ihmisen luonnollinen, terve seksuaalisuus on alistettu rahan hankkimiseen, ihmisarvo on alennettu välinearvoksi. Organisaatioiden jatkuva muuttelu puolestaan palvelee pelkästään vallan uusjakoa. Aina radikaaleja muutoksia tehtäessä jotkut arvioivat kykenevänsä kahmimaan itselleen valtaa - vai onko kukaan pyrkinyt suuriin muutoksiin voidakseen entistä paremmin palvella niitä, joitten elämään muutokset väistämättä vaikuttavat?

Palokuntakulttuuri muutosten kohteena
Palokuntakulttuuri on osa yleistä kulttuuria, joten voidaan yhtälailla puhua palokuntakulttuurin noususta ja kukoistamisesta, mutta onko jo nähtävissä lakastumisen merkkejä ja jos on, niin mitä ne olisivat?
Kehitys paloalalla, pelastustoimessa voi olla edistymistä tai taantumista. Kummasta on kysymys, riippuu siitä, millä mitalla asioita tarkastellaan. Ehkäpä mittana voitaisiin käyttää seuraavaa: keskinäinen luottamus pelastustoimen eri toimijoiden välillä, tietoisuus pelastustoimen perimmäisestä tarkoituksesta, pelastustoimen optimaalinen kyky tuottaa tehokkaita turvallisuuspalveluja isänmaassamme.
Tämän päivän pelastustointa rakennetaan aikaisempien sukupolvien työn perustalle. Joskus otetaan hyppäyksenomaisia edistysaskeleita (esim. Palolaki 1933), toisinaan taas eletään voimia kuluttavia epävarmuuden aikoja. Nyt juuri on kyse tuosta jälkimmäisestä eli jatkuvien organisaatiomuutosten ajasta - kulttuurin rappioilmiöstä.
On vain vajaat kaksi vuotta, kun kunnallinen pelastustoimi muutettiin alueelliseksi ja jo nyt puhutaan alan valtiollistamisesta. Tosin asiasta esitetyt lausunnot ovat ristiriitaisia, näin: sisäministeri Kari Rajamäki kesällä 2003 ja kuntaministeri Hannes Manninen joulukuussa 2003 esittivät kumpikin pelastustoimen valtiollistamista; pelastusylijohtaja Pentti Partanen: "Miksi valtio haluaisi hamuta itselleen lisää tehtäviä?" (Pt 3/2004); valtiovarainministeri Antti Kalliomäen mukaan valtiollistamiseen ei ole varoja eikä halua (Pt 6/2004).
Kunnallisen hätäkeskuslaitoksen kohdalla valtiollistaminen on joitakin vuosia sitten tapahtunut ja muutos ei ole ollut vain tekninen, vaan syvällinen asennemuutos myös. Oikein onkin Rainer Alho kirjoittanut Pt 2/2005:ssa: "Valtion hätäkeskuslaitos irtaantuu järjestelmällisesti palokunnista omaksi "firmaksi", jonka palvelut ja niiden hinnoittelu ovat aiheuttaneet pettymystä palokunnissa."
Alhon arvio saa vahvistusta Pirkanmaan hätäkeskuksen johtajan Jouko Rytkösen kirjoituksesta "Hätäkeskus ei ole pelastuslaitoksen renki" (Pt 4/2005). Rytkönen pohtii sitäkin, tulisiko hätäkeskuslaitos siirtää SM:n pelastusosaston alaisuudesta Liikenne- ja viestintäministeriön puolelle. Tuollainen siirto merkitsisi kuitenkin hätäkeskuslaitoksen muuttumista turvallisuusorganisaation tärkeästä osasta pelkäksi "puhelinoperaattoriksi". - Palokuntien tehtävänä on palvella yhteiskuntaa, ihmisiä, ja jotta tuo palvelutehtävä tulisi parhaiten hoidetuksi, hätäkeskuslaitoksen tulee palvella palokuntia. Mutta "rengin tehtävään" suostuminen vaatii nöyryyttä ja palvelualttiutta, siis oikeita asenteita.

Pelastuslaitoksistako liikelaitoksia?
Kertakaikkisen uuden muutosnäkymän pelastustoimen hoitamiseen on esittänyt Keski-Uudenmaan pelastusjohtaja Pekka Vänskä. Sopimuspalokuntalainen-lehden haastattelussa 21.12.04 Vänskä sanoo lähiajan tavoitteekseen pelastusjohtajana tämän: "Yhteisen tahtotilan ja toimintakulttuurin muodostaminen, keskeisten prosessien sujuvuuden varmistaminen ja laitoksen ohjaaminen virastosta liikelaitokseksi."
Pelastuslaitoksen/palokunnan liikelaitostaminen on sen verran mullistava ajatus, että toivottavasti Pekka Vänskä valottaa tavoitettaan esim. Pelastustiedon sivuilla. Vänskän ajatuksen "mullistavuus" paljastuu jo siinäkin, kun muistetaan, että Sisäministeriön kahta muuta turvallisuusorganisaatiota, poliisia ja rajavartiolaitosta ei kukaan liene ehdottanut liikelaitostettavaksi. Valtio on liikelaitostanut postin, rautatiet ja tielaitoksen ja niiden liikelaitostamisten johdosta voidaan kyllä palauttaa mieleen muinaisten roomalaisten sananlasku "vestigia terrent".

Palokuntakulttuuria muokkaavia tekijöitä
Me jokainen vaikutamme palokuntakulttuurin muotoutumiseen, tietoisesti tai tietämättämme. Aikaisemmin jo viitattiin v. 1933 Palolakiin, mutta mainitsemisen arvoisena seikkana on pidettävä myös joitakin vuosia sitten julkaistuja "Palo- ja pelastustoimen eettisiä arvoja". Niistä voidaan vaivatta nähdä palokunnan tehtävä ja palomiehen toiminta suurena inhimillisenä palvelutehtävänä. Palomies on humanisti eikä mikään "macho"!
Palokuntakulttuuri on kokonaisuudessaan seurausta siitä, miten paloalan/pelastusalan eri toimijat pelastustoimeen yhteiskunnallisena palvelutehtävänä suhtautuvat. Yksittäisenkin palomiehen suhtautuminen ja yksittäisessäkin palokunnassa vallitseva ilmapiiri on merkittävää. Ne kaikki yhdessä vaikuttavat esim. siihen, millaista luottamusta ja arvostusta kansalaiset tuntevat palokuntia ja palomiehiä kohtaan.
Yhdenlaisesta ilmapiiristä kertoi eräs paloalan julkaisu viime vuonna. Lehden pääkirjoitus käsitteli kuukausipalkkaisten ja hälytyskorvauspalkkioisten palomiesten suhteita kertoen mm. seuraavan esimerkin: "…pelastushenkilöstön edunvalvojina emme panisi pahaksemme, vaikka VPK:t lakkautettaisiin." Tuollainen muutos pelastustoimessa ei ole kuitenkaan mahdollista edes "edunvalvojan" kotikaupungissa saati sitten koko maassa, jossa VPK:t hoitavat n. 70 % palokuntien vuosittain saamista hälytyksistä ja jossa n. 95 % maan pinta-alasta hoidetaan pelastustoimen osalta vapaaehtoisin voimin (Lapin Kansa 16.5.05).

Harrastelijat, leipäpapit ja kesämiehet
Toisinaan vakinaiset palomiehet nimittelevät vpk-laisia "harrastelijoiksi". Nimitys on hyvä, samoin kuin "amatööri", kunhan noitten sanojen merkitys oikein ymmärretään. - Helsinkiläinen kirjailija-pappi Jaakko Heinimäki selittää em. sanoja näin: "Amatööri ei tarkoita toheloa harrastelijaa vaan rakastajaa. Tuo vierasperäinen sivistyssana tulee latinan rakastamista tarkoittavasta teonsanasta "amare". Amatöörin erottaa ammattilaisesta se, että edellinen toimii rakkaudesta." Harrastelijakaan ei ole mikään puuhastelija, sillä "harrastus on sellainen toimi, jota tehdään hartaasti, keskittyneesti paneutuen, niin antaumuksella, kuin töitä paiskittaisiin itselleen isä Jumalalle" (RAY:n asiakaslehti Jasso 1/2005).
"Leipäpappi"-nimitys lienee myös tuttu, sillähän tarkoitetaan pappia, joka ei itse usko siihen asiaan, josta saarnaa. Sittemmin leipäpapilla on ruvettu tarkoittamaan minkä tahansa ammatin harjoittajaa, joka tekee työtään vain saadakseen rahaa, jolta siis on sammunut kipinä, rakkaus työhönsä. Rakkaus työhönsä merkitsee kutsumusta ja sen seurauksena iloa, "ilo on merkkinä kutsusta". - Kun hengen palo sammuu, tulee palokuntakulttuuristakin vain pelkkää sivilisaatiota, sanoisi varmaan Spenglerkin.
"Undulaatti, kesäjulli tai suvielmeri. Aseman ja pelastuslaitoksen mukaan nimike vähän vaihtelee, mutta pääasia, että nimike on vuosilomasijaista väheksyvä." Näin kirjoitti Marko Partanen "palopuheessaan" Pt 4/2005. Kolumnin otsikko "Kesämies on nyt kuningas" kuitenkin kertoo, että nykyään ei olisi enää varaa pennalismin nimellä tunnetun palokuntakulttuurin rikkaruohon hellimiseen. - Itse olen ollut yhteensä neljänä kesänä vuosilomasijaisena Hyvinkään ja Porin vakinaisissa palokunnissa ja muistelen vieläkin kaihoten noita kesiä - hienoa aikaa, hienot, reilut brankkarit sekä Hyvinkäällä että Porissa!

Palokuntakulttuurin leimallisia piirteitä
Luonteenomaista palokunnan tehtäväkentälle ovat ainakin seuraavat piirteet: tehtävien ennalta-arvaamattomuus, tilanteitten nopeakin muuttuminen, minkä tahansa tilanteen osoittautuminen ennakoitua vaativammaksi.
Em. piirteisiin, haasteisiin vastataan etupainotteisuudella, tehtävien ammattitaitoisella osaamisella, pätevällä johtamistoiminnalla ja etukäteissuunnittelulla. Ja vielä: hyvään lopputulokseen pääsemisen vankkana perustana on pelastustoimen eri toimijoiden välinen keskinäinen luottamus ja arvostus sekä tietenkin se, että ymmärretään ja hyväksytään palomiehen hyvä, hyödyllinen ja kunniallinen työ nimenomaan palvelutehtäväksi!


Teksti: Veikko Lindberg, Savukoski