Pelastustieto 3/2006

Helsinkiläiset kisasivat Ruotsissa:

Kilpailemalla voi oppia

Rantamäki on ollut mukana kahdessa kisassa. Molemmat kisat olivat ulkomailla. Toinen kymmenen vuotta sitten Pietarissa ja toinen viime syksynä Ruotsin Skövdessä. Hän muistaa lisäksi, että helsinkiläisiä kävi muutama vuosi sitten kilpailemassa Viron Pärnussa.
Nämä kisat, joihin Helsingin pelastuslaitokselta on pyydetty joukkue mukaan, ovat keskittyneet pelkästään tieliikennepelastamiseen. Se onkin juuri Rantamäen ryhmän erikoisalaa.
Usein ei siis ole kilpailtu, vaikka kokemukset ovat olleetkin positiivisia. Eikä Rantamäki laittaisi pahitteeksi, vaikka kilpailuja olisi enemmänkin. Kilpailujen järjestäminen on kuitenkin iso ja suhteellisen kalliskin operaatio. Tapiola-pysti -kilpailuun Rantamäki ei ole osallistunut. Sehän on järjestettykin vasta yhden kerran, vuonna 2003. Kilpailu on hänelle vieras.

Harvinainen tilaisuus
Ruotsissa pidetään vuosittain maan vakinaisille palokunnille mestaruuskilpailu (losstagnings SM), jonka aiheena on joka kerta ollut tieliikennepelastaminen. Viime syyskuussa pidettyyn kisaan kutsuttiin kymmenen ruotsalaisjoukkueen seuraksi joukkue Helsingistä ja Oslosta.
Helsinkiläisten matkan maksoivat Liitin Oy ja Helsingin pelastuslaitos. Matkanjohtajana toimi Liitin Oy:n tuotepäällikkö Vesa Tomminen.
Kilpailu kiinnosti suomalaisia oppimismielessä. He tiesivät jo etukäteen, että matkalla tarjoutuisi harvinainen mahdollisuus leikellä uusia Volvoja, joissa olivat turvavälineetkin paikallaan. Tavallisesti Rantamäki kumppaneineen pääsevät harjoituksissa leikkelemään autoja, jotka ovat vähintään 20 vuotta vanhoja.
Ruotsissa kisasi joukkue, johon kuuluivat: paloesimiehet Kari Nurminen, Rauno Laukkanen ja Rantamäki sekä palomies-sairaankuljettajat Nils Vikström, Patrik Grönqvist ja Juha Ylämö.
Jokainen tehtävä oli roolitettu. Leikkaus ja irrottaminen olivat Laukkasen ja Grönqvistin tehtävinä. Nurminen ja Ylämö hoitivat työkaluja ja stabiloinnin. Vikström keskittyi lääkintäpuoleen. Rantamäki oli joukkueen esimies. Vikströmiä ja Grönqvistiä tarvittiin myös tulkkeina, kaikki tehtävät kun annettiin ruotsiksi. Joukkueen kuvaajana toimi Ossi Lohivirta Länsi-Uudenmaan pelastuslaitokselta.
Joukkue oli harjoitellut kilpailua varten yhdessä vain noin 10 tuntia, mikä oli varmasti aivan liian vähän, jos kisasta olisi lähdetty hakemaan hyvää sijoitusta. Voittajajoukkue WCRT Falkenberg oli harjoitellut kisaa varten yhdessä noin 50 tuntia. Voittajajoukkue sai 40 000 kruunun (noin 4 400 euroa) rahapalkinnon ja pääsee tänä vuonna edustamaan Ruotsia lajin MM-kisoissa, jotka pidetään Yhdysvalloissa.
- Haaveena on, että Suomessakin voitaisiin järjestää vastaavanlainen tieliikennepelastamiseen keskittyvä kilpailu, Tomminen toteaa. Hän uskoo, että kilpailulle olisi tarvetta ja kysyntää.

Teoriaa ja käytäntöä
Ruotsinmestaruuskilpailu järjestettiin sikäläisellä Pelastuskoululla (Räddningsverkets skola i Skövde). Kisa oli kaksipäiväinen tapahtuma, jossa tentattiin joukkueita teoriakokeella ja kahdella käytännön tehtävällä. Teoriakokeen jälkeen joukkueet pääsivät kukin vuorollaan kokeilemaan taitojaan annetuissa tehtävissä, joissa piti pelastaa ihmisiä onnettomuuteen joutuneista autoista. Molemmat tehtävät olivat ns. sokkotehtäviä: niiden sisältö selvisi vasta paikan päällä. Kumpaankin käytännön tehtävään sai käyttää 20 minuuttia.
Tuomareina oli yksi lääkäri ja neljä Ruotsin Pelastuskoulun opettajaa, jotka seurasivat suorituksia tarkasti, laskivat pisteitä ja antoivat myös sanallista palautetta suorituksista, mitä Rantamäki piti oppimisen kannalta tärkeänä. Suoritukset myös kuvattiin opetusmielessä dvd:lle.
Ensimmäisessä tehtävässä tuomarit joutuivat seuraamaan ummikkoina Rantamäen käskytystä. Hän epäilee tämän laskeneen heidän pisteitään. Toisessa tehtävässä oli jo tulkkikin mukana.
Voittoa ei helsinkiläisille tullut, mutta sitä ei haettukaan. Joukkue oli seitsemäs eli keskitasoa.
- Ei meidän tarvitse hävetä suoritustamme, Rantamäki arvioi tyytyväisenä. Kisa oli hieno ja hyödyllinen kokemus.
Ryhmä joutui pitempään askaroimaan katolleen menneen auton kanssa. Heidän piti pelastaa sieltä satakiloinen mies, mikä ei sivuovista tahtonut onnistua, vaan vasta uusi yritys takaikkunasta kauhapaareilla toi tulosta juuri ennen kuin kilpailuaika täyttyi. Osalla kilpailijoista oli selvästi pienempi uhri.
- Se ei ollut pelkästään kilpailumatka, vaan myös opintomatka. Siellä näki erilaisia työskentelytapoja ja tekniikoita.
Tekniikoissa oli todella eroja. Helsinkiläiset halusivat kokeilla Lucasin hydraulisia leikkureita ja levittimiä. Normaalisti he käyttävät Holmatron välineitä.
Osa joukkueista ei käyttänyt lainkaan hydraulisia välineitä, vaan hajotti takaikkunan ja veti potilaan kauhapaareilla ulos.
Kilpailu oli myös valistustapahtuma, jota alasta kiinnostuneet nuoret ja muut katsojat saattoivat seurata.

Pehmeästi sisään
Helsingin pelastuslaitoksella on vuodessa noin 300 tieliikenneonnettomuutta. Mutta matkustajia joudutaan irrottamaan aika harvoin leikkureilla. Rantamäki arvioi, että vuosittain vain 20-30 tehtävässä joudutaan käyttämään leikkureita. Hänelle itselleen on tänä vuonna sattunut jo kolme tieliikenneonnettomuutta, jossa autoa on jouduttu leikkelemään. Tavallisesti uhri saadaan ulos normaalisti oven kautta.
- Jos epäillään selkärangan vioittumista, otetaan potilas ulos katon kautta.
Rantamäki korostaa, että harjoituksissa opitaan tieliikennepelastamisen perusasiat. Ne pitää tuntea ja hallita, ennen kuin liikenteeseen lähdetään. Oppia kertyy lisää niin keikoilta kuin kilpailuistakin.
Rantamäen mukaan tieliikennepelastaminen vaatii yhä enemmän erikoisosaamista, jota kilpailuissakin testattiin.
- Tieliikennepelastamista ovat vaikeuttaneet autojen turvalaitteet. Täytyy tietää mistä voi leikata ja mihin voi mennä. Leikkaaminen on erilaista uusissa autoissa. Ei niin helppoa kuin vanhoissa autoissa.
Aikaisemmin autoihin mentiin sisälle paljon aggressiivisemmin kuin nykyisin. Turvalaitteiden takia sisälle mennään nykyisin pehmeämmin. - Autoihin ei enää lyödä ollenkaan, jotta laukeamattomat turvalaitteet eivät laukeaisi, hän tähdentää.
Potilas pyritään ottamaan heti haltuun. Vakavissa onnettomuuksissa käsiä tarvitaan paljon.
Hän korostaa paitsi uhrien turvallisuutta myös pelastajien työturvallisuutta. Kasvot ja erityisesti silmät täytyy suojata lasipölyltä ja metallihileeltä. Myös auton stabilointi täytyy muistaa. Auton alle työnnetyt muoviset portaat varmistavat auton paikallaan pysymisen pelastustöiden aikana.


Teksti: Vesa Toikka
Kuvat: Osmo Lohivirta ja Vesa Toikka